Marraskuinen suon reunametsä on hiljainen, ei kuulu liikenteen humina, hiljaisuutta rikkoo vain pyyn pyrähdys, korpin raakkuna, palokärjen kiekaisu, hippiäisten sirinät kuusten latvuksessa.Siinä mikä itse kullekin on mieluisinta metsämaastoa, on ilmeisesti samantyyppinen kahtiajako, kuin jakaantumisessa järvi- ja meri-ihmisiin. Minulle monet metsät ovat mieluisia, mutta jos valita täytyy, kallistun ikikuusikoiden kannattajaksi. Jotkut taas kavahtavat, jopa pelkäävät hämyistä kuusikkoa, jonne valo siivilöityy kapeina suihkuina kuusivanhusten oksiston läpi, ja liikkuvat mieluummin valoisammissa männiköissä.
Metsäsuhdettani sävyttää myös biologitausta, metsä on ollut myös tutkimuskohde. Jos aloitetaan pohjalta. Siellä humuksen hämärässä hääräävät änkyrimadot, hyppyhäntäiset, punkit ja sukkulamadot. Nämä ja muut "maan hiljaiset" rouskuttavat lehtiä, neulasia ja sieniä pitäen ravinteet kierrossa. Ilman maan kierrätyskeskusta eivät kasvit kasvaisi ja tarjoisi ravintoa ravintoketjun muille osakkaille.
Metsäsuhteeni on tietoa ja tunnetta. Minulle ja monille muillekin Suomen metsäkansalaisille metsä on kirkko, retriittikohde, osa hiljaisuuden kulttuuria, jossa metsään vetäydytään rauhoittumaan ja kasaamaan ajatuksia.
Kulttuurievoluutio tuottaa luonnosta vieraantumista, metsä ei kaikille ole enää läheinen. Miten tarjoillaan metsä nykynuorille? Olen seurannut huolestuneena keskustelua koulujen luontokerhotoiminnan hiipumisesta. Oman metsä- ja luontosuhteeni perustukset valettiin aikoinaan 1970-luvulla kunniakkaan Kuopion Luonnon Ystävien nuorten luontokerhossa. Metsä-, suo- ja järviretket mukavassa seurassa, rakovalkeiden ja retkinuotioiden ääressä vietetyt hetket juurruttivat luontorakkauden, joka kestää läpi elämän.
