Kevytsitoutumista

Facebook, "naamis", on kaverikirja ja keskustelufoorumi. Se on mukava kaveripiirin yhteydenpitotapa, ja jopa keino välittää. Monet yhteisötkin pyrkivät sinne, kun sosiaalista mediaa ei voi ohittaa ja kaikkien "kuuluu" olla siellä. Oma kokemukseni on, että vakavampaa keskustelua yhteisöjen fanisivuilla käydään kovin vähän, vaikka siihen sosiaalisen median suosion perusteella tarjoutuisi hyvät mahdollisuudet. 


On helppo "likettää" fanisivua sosiaalisessa mediassa, mutta todellinen osallistuminen mielipiteitään esilletuomalla tai teoilla vaatiikin sitten enemmän. Sivujen fanittaminen on rinnasteinen kevytsuhteille  parisuhteissa: hengaillaan ja pidetään hauskaa vailla syvemmän sitoutumisen taakkaa. Eikä siinä mitään tuomittavaa, mutta ilmiönä vain herättää kysymyksiä.


Samantapaisia ilmiöitä liikkuu työelämässäkin. Työ on entistä sirpalemaisempaa. Ei ole aikaa paneutua asioihin ja sitoutua.


Mistä sitoutuminen syntyy? Sitoutuminen syntyy siitä että  asia koetaan henkilökohtaisesti tärkeäksi. Että on syy ja tarkoitus.


Esimiehillä on keskeinen rooli sitoutumista ruokkivan työilmapiirin luomisessa, siinä että työn tarkoitus kirkastuu kaikille. 

Ihminen ihmiselle peili

Homo homini speculum. Ihminen ihmiselle peili. En ole varma latinan "Homo homini lupus" mukailemasta käännöksestä. Latinistit oikokoot kielioppivirheet.

Ihminen tarvitsee toista ihmistä, kasvussaan kohti suurempaa ihmisyyttä ja osoittaakseen hänelle arvostusta ja rakkautta sekä saadakseen myös itse tätä kaikkea. Ihmisten kohtaamisessa lihallistuu elämän mieli ja tarkoitus. Kun peilataan omia muiden ajatuksiin, saadaan ravinteita omaan ihmisenä kasvamiseen.

Siksi minun on aina ollut vaikea mieltää kaikkein pisimmälle eristäyneitä luostareita muussa kuin satunnaisessa retriittimerkityksessä, hiljentymisen ja ajoittaisen mieltä virvoittavan ja ajatuksia selkeyttävän vetäytymisen paikkana. Elämä ei ole penkkiurheilua, se on hereilläoloa ja aktiivista osallistumista, ihmisten välistä vuorovaikutusta.

Lukeminen kannattaa aina. Peilinä kasvuprosessissa voi toimia kirjallisuus, joka on laajasti tulkittuna pyrkimystä ymmärtää elämää.  Tai muut taiteenlajit, jotka lykkäävät liikkeelle luovia voimia vastaanottajassakin.

SIIS: Peilaillaan toisiamme ja ollaan ihmisiksi!

Kiltteyden megatrendi?

Lykkäsin ennätyslumitalvessa tienpenkassa sutivan auton liikkeelle. Tuli hyvä mieli. Eikä tässä mitään erityistä, useimmat ohikulkijat tekisivät samoin. Entä tekisinkö anonyymin hyvän teon, sellaisen, jossa teon kohde ei saisi vihiä persoonastani?

Maailmalla, Yhdysvalloissa eritoten, leviää anonyymien hyvien tekojen, "yllätyshyvyyden", liike - Random Act of Kindness (R.A.K.). Tutkimusten mukaan hyvät teot kasvattavat kokonaisonnellisuutta, sekä teon tekijässä että yhteisössä.

On sitä hullumpiakin liikkeitä. Mutta ei tuossa mitään uutta: tuohan on universaali hyve, tehdä hyvää toisille. Tee toisille se mitä toivoisit itsellesi tehtävän. "Kiltteyskirjailija" Stefan Einhorn menee pidemmälle: tee toisille se mitä he toivoisivat itselleen tehtävän. Se vasta kysyykin todellista empatiakykyä.

Onko täysin pyyteetöntä "kiltteyttä", vai onko hyviin tekoihin pesiytynyt aina "itsekäs" motiivi oman onnellisuuden lisäämisestä tai vastavuoroisista hyvistä teoista. On monia esimerkkejä siitä miten hyvät teot tulevat kaikuna takaisin. Kirkas omakin arkihavainto on että se miten kohtelen toisia, vaikuttaa siihen miten he minua kohtelevat.

Vaikka pyrimmekin, mahdollisesti, pyytettömään hyvään, universaaliin, kaiken läpäisevään ja kaikkea syleilevään Agape-rakkauteen, ei itsekkäitä motiiveja hyvän tekemisessä pidä Einhornin mukaan hävetä. Pääasia on että kierrätämme hyvää, ja rakennamme näin maailmasta parempaa paikka elää. Teot ratkaisevat.

Kiltteys on aina ajankohtaista. Leikkikääs nyt yhdessä kiltisti. Niin toteavat vanhemmat nahisteleville lapsilleen. Samaa voisi kehottaa vaalien alla toisiaan sättiville poliitikoille. Tai työelämässä itseään korostaville ja muita väheksyville, yhteistyökyvyttömille. Hyperkilpailun aikakaudella tuntuu, että vaikka miten paljon työssä jaksamisesta puhutaan, ihmisten työpahoinvointi senkun kasvaa. Ja kuitenkin kyse on yksinkertaisista asioista: toisten huomioimisesta, kuuntelemisesta ja arvostamisesta. Tunnejohtamisen kirjassa todetaan, että johtamisen tavoitteena on positiivisen resonanssin aikaansaaminen riitasointujen sijaan. Hyvinvoiva yhteisö on samalla myös tuottava. Silloin, hyvää toisille tekevässä yhteisössä, voi syntyä luova, kipinöivä, innostunut, jopa hurmoksellinen ilmapiiri, joka myös tuottaa hyvää tulosta ja vaikuttavuutta.

Hyvän vuotta 2011!

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/02/yllatyshyvyys_kasvattaa_koko_yhteison_onnellisuutta_2371133.html

http://www.randomactsofkindness.org/

* Stefan Einhorn: Aidosti kiltti. Otava.

* Mikael Saarinen & Pauli Aalto-Setälä: Perkele. Tunneosaamisen oppikirja esimiehille. Kirjapaja.

Musiikki - terveellistä huumetta

Ipodissa jylisee Mahler. Mahtavaa, mahtipontistakin musiikkia, jonka äärellä en nyt tällä kertaa aivan ekstaattista olotilaa saavuta.

Poden silloin tällöin Stendhalin syndroomaa. Oireina liikutuksen ja poissaolemisen tuntemukset, kyynelkanavien eritys sekä vilunväristykset. Joillekin tauti aiheuttaa järisyttävämpiäkin fyysisiä oireta, kuten huimausta. Ei huolta, se on ohimenevää!

Sain tänään Turun taidemuseon yleisöluennolla termin taudille, jota monet taiteen ihmemaailmaan tiensä löytäneet potevat. Nimensä taudille, jota ei löydy lääkärikirjojen virallisista taudinkuvauksista, antoi 1800-luvulla elänyt ranskalainen kirjailija Stendhal. Stendhal koki ylenpalttista liikutusta Firenzen Santa Crocen freskoja katsellessaan. Taide-elämys oli niin vahva, että Stendhalia huimasi.

Haltioitumisen tila voi olla seurauksena kaikista taidemuodoista ja kauneuden kokemuksista, mutta itselleni musiikki on suorin tie tunteiden valtatielle.

Monesti kyllä mykistävän kauniin musiikin äärellä kokee liikuttumista, jopa kyyneliin saakka, ja jotain jonka äärellä kieli on voimaton. Wittgensteinia uhmaten puhun siitä mistä ei voi puhua, ja yritän kielellä tavoittaa jotain musiikin kokemisesta.

Musiikki saa tutkitusti aikaa dopamiinimyrskyn kuten monet huumeet, seksi ja hyvä ruoka. Dopamiini on aivojen "mielihyvähormoni" ja sen taso maksimoituu "kylmien väreiden" hetkellä.

Musiikki tuottaa mielihyvää, kiihdyttää, rauhoittaa, terapoi, ylevöittää, yhdistää sosiaalisesti, kaivaa esiin ihmisen aitoja, luovia voimia, päästää elämän- ja kuolemanpelkoisen ihmisen häkistä johonkin vapaampaan, luovempaan, kauniimpaan maailmaan, maailmaan, jossa hehkuu luova ydin ja Jumalallinen kipinä.

Musiikki, dopamiini ja mielihyvän tunne. Tiede raottaa ovea kysymykseen miten. Mutta miksi ääniaaltojen värähtely, rytmin, melodian ja harmonian joka teokselle yksilöllinen ja ainutkertainen yhdistelmä saa aikaan ihmisessä jopa Stendhalin syndrooman kaltaisia voimakkaita tuntemuksia, on mysteeri.

Elämä sinänsä on yksi suuri taideteos. Siinäkin toivottavasti kokee välillä haltioitumista, sen suuren tehtävän äärellä, mitä on olla ihminen.

Nautintoja - pieniä ja suuria - musiikin äärellä!