Ipodissa jylisee Mahler. Mahtavaa, mahtipontistakin musiikkia, jonka äärellä en nyt tällä kertaa aivan ekstaattista olotilaa saavuta.
Poden silloin tällöin Stendhalin syndroomaa. Oireina liikutuksen ja poissaolemisen tuntemukset, kyynelkanavien eritys sekä vilunväristykset. Joillekin tauti aiheuttaa järisyttävämpiäkin fyysisiä oireta, kuten huimausta. Ei huolta, se on ohimenevää!
Sain tänään Turun taidemuseon yleisöluennolla termin taudille, jota monet taiteen ihmemaailmaan tiensä löytäneet potevat. Nimensä taudille, jota ei löydy lääkärikirjojen virallisista taudinkuvauksista, antoi 1800-luvulla elänyt ranskalainen kirjailija Stendhal. Stendhal koki ylenpalttista liikutusta Firenzen Santa Crocen freskoja katsellessaan. Taide-elämys oli niin vahva, että Stendhalia huimasi.
Haltioitumisen tila voi olla seurauksena kaikista taidemuodoista ja kauneuden kokemuksista, mutta itselleni musiikki on suorin tie tunteiden valtatielle.
Monesti kyllä mykistävän kauniin musiikin äärellä kokee liikuttumista, jopa kyyneliin saakka, ja jotain jonka äärellä kieli on voimaton. Wittgensteinia uhmaten puhun siitä mistä ei voi puhua, ja yritän kielellä tavoittaa jotain musiikin kokemisesta.
Musiikki saa tutkitusti aikaa dopamiinimyrskyn kuten monet huumeet, seksi ja hyvä ruoka. Dopamiini on aivojen "mielihyvähormoni" ja sen taso maksimoituu "kylmien väreiden" hetkellä.
Musiikki tuottaa mielihyvää, kiihdyttää, rauhoittaa, terapoi, ylevöittää, yhdistää sosiaalisesti, kaivaa esiin ihmisen aitoja, luovia voimia, päästää elämän- ja kuolemanpelkoisen ihmisen häkistä johonkin vapaampaan, luovempaan, kauniimpaan maailmaan, maailmaan, jossa hehkuu luova ydin ja Jumalallinen kipinä.
Musiikki, dopamiini ja mielihyvän tunne. Tiede raottaa ovea kysymykseen miten. Mutta miksi ääniaaltojen värähtely, rytmin, melodian ja harmonian joka teokselle yksilöllinen ja ainutkertainen yhdistelmä saa aikaan ihmisessä jopa Stendhalin syndrooman kaltaisia voimakkaita tuntemuksia, on mysteeri.
Elämä sinänsä on yksi suuri taideteos. Siinäkin toivottavasti kokee välillä haltioitumista, sen suuren tehtävän äärellä, mitä on olla ihminen.
Nautintoja - pieniä ja suuria - musiikin äärellä!
Mä koin nuorena likkana Firenzessä jotain tuon tapaista kuin Stendahl. Koitin silloin Uffizi Gallerian kokemusten, Botticellien ja muiden jäljiltä salpaantuneena ja järkyttyneenä selviytyä takaisin normielämään, ettimään lounaspaikkaa jne. Silloin mietin, että jos mä menen niin sekaisin jostakin Firenzestä, niin mun ei varmaan kannata ihan välttämättä tuppautua suoraan Roomaan tai Pariisiin, jossa taide on vielä paljon ylitsepursuavammin koettavissa - että miten minä kestäisin sen.
VastaaPoistaNooh, jos matkustelevaisempi elämä koittaa joskus tulevaisuudessa, niin en emmi kohteiden valinnassa. Kyllä taiteesta saa intaantua ja läkähtyä - mikäs sen ihanampaa?