Toivon vuosi 2010

"Mikään ei yhdistä ihmiskuntaa niin kuin virus", totesi iranilaissyntyinen, suomalainen kirjailija Alexis Kouros (HS 27.12.09). Tai ympäristöongelmat. Globaalien uhkien, ilmastonmuutoksen ja virusepidemioiden edessä kansakunnat kohtaavat pohtimaan yhdessä ratkaisumalleja. Kööpenhaminan ilmastokokouksen laihoista tuloksista huolimatta se ja vastaavat muut kokoukset luovat toivonkipinän: ongelmat ja tarve yhdessä aikaansaada muutos tiedostetaan.

Paitsi globaalilla tasolla, myös ihan arkisessa mittakaavassa ihmiset kohtaavat ja tästä muodostuu monisäikeinen vuorovaikutusverkko . Jokainen meistä vaikuttaa toisiin ihmisiin ja ympäristöönsä, ja toiset ihmiset ovat vaikutuksina meissä. Tästä saa kouriintuntuvan todistuksen, kun huomaa miten marketin kassan ystävällinen sana ja hymy kirkastaa päivän, tai työtoverin rohkaisu kantaa monta päivää. Ja vastaavasti tyly kohtelu kaivaa mieltä pitkään.

Vaikka maailmassa on paljon pahaa - sotia, nälänhätää ja muuta kurjuutta, vihamielisyyttä, kateutta, välinpitämättömyyttä - on siinä myös paljon hyvää. On ystävällisyyttä, huolenpitoa, myötäelämistä, välittämistä, rakkautta, taidetta ja musiikkia - ja yhdessä tekemistä. Ihmiskuntaa uhkaavien ongelmien pohtimisille on tarjolla myös uudenlaisia vuorovaikutuskanavia, kuten sosiaalinen media. Ne edistävät demokratiaa ja avaavat huikaisevia mahdollisuuksia eri ryhmien väliseen vuoropuheluun ja ongelmanratkaisuun.

Ihmiskunnalla on toivoa. Yhdessä.

Metsä kirkkoni olla saa

Marraskuinen suon reunametsä on hiljainen, ei kuulu liikenteen humina, hiljaisuutta rikkoo vain pyyn pyrähdys, korpin raakkuna, palokärjen kiekaisu, hippiäisten sirinät kuusten latvuksessa.

Siinä mikä itse kullekin on mieluisinta metsämaastoa, on ilmeisesti samantyyppinen kahtiajako, kuin jakaantumisessa järvi- ja meri-ihmisiin. Minulle monet metsät ovat mieluisia, mutta jos valita täytyy, kallistun ikikuusikoiden kannattajaksi. Jotkut taas kavahtavat, jopa pelkäävät hämyistä kuusikkoa, jonne valo siivilöityy kapeina suihkuina kuusivanhusten oksiston läpi, ja liikkuvat mieluummin valoisammissa männiköissä.

Metsäsuhdettani sävyttää myös biologitausta, metsä on ollut myös tutkimuskohde. Jos aloitetaan pohjalta. Siellä humuksen hämärässä hääräävät änkyrimadot, hyppyhäntäiset, punkit ja sukkulamadot. Nämä ja muut "maan hiljaiset" rouskuttavat lehtiä, neulasia ja sieniä pitäen ravinteet kierrossa. Ilman maan kierrätyskeskusta eivät kasvit kasvaisi ja tarjoisi ravintoa ravintoketjun muille osakkaille.

Metsäsuhteeni on tietoa ja tunnetta. Minulle ja monille muillekin Suomen metsäkansalaisille metsä on kirkko, retriittikohde, osa hiljaisuuden kulttuuria, jossa metsään vetäydytään rauhoittumaan ja kasaamaan ajatuksia.

Kulttuurievoluutio tuottaa luonnosta vieraantumista, metsä ei kaikille ole enää läheinen. Miten tarjoillaan metsä nykynuorille? Olen seurannut huolestuneena keskustelua koulujen luontokerhotoiminnan hiipumisesta. Oman metsä- ja luontosuhteeni perustukset valettiin aikoinaan 1970-luvulla kunniakkaan Kuopion Luonnon Ystävien nuorten luontokerhossa. Metsä-, suo- ja järviretket mukavassa seurassa, rakovalkeiden ja retkinuotioiden ääressä vietetyt hetket juurruttivat luontorakkauden, joka kestää läpi elämän.

Järvi-ihmisiä ja meri-ihmisiä

Heti alkuun tunnustaudun ylpeänä järvi-ihmiseksi, jonka sielunmaisema on kuvan kareliaaninen näkymä Kolilta tahikka kesämökin rantasaunan kuistilta avautuva tyyni järvi illan hämyssä, silkkiuikkujen, tiirojen ja lokkien äänien maustaessa kokemusta.

Eri puolilla Suomea käydyt kahvipöytäkeskeskustelut ovat osoittaneet, että järvimaisema ei olekaan kaikille se kaunein maisema, vaan että on ihmisiä, jotka ovat tykästyneet enempi meren suolaisiin pärskeisiin ja kalliosaariin käkkäräisine mäntyineen (paitsi että samanmoisia näkymiä ilman suolapärskeitä tavoittaa Saimaaltakin, järvi-ihmisen huom.). Ja onpa vielä virtaavan veden ääniin leimautuneita joki-ihmisiä ja mahdollisesti vielä vedettömillekin maisemille sydämensä menettäneitä.

Karkeasti väestö siis näyttäisi jakaantuvan järvi- ja meri-ihmisiin. Nykyistä asuinpaikkaani liki on enemmän merta ja jokea. Järvet ovat harvassa, eikä niissä tavoita järvi-Suomen kapeiden reittivesistöjen tunnelmaa. Olen siis irti juuristani ja mielimaisemistani. Siitä huolimatta olen, pitkällisen prosessin tuloksena, oppinut pitämään myös kulttuurin kyllästämistä lounaisen Suomen maisemista. Meri on sen sijaan toistaiseksi vielä oudompi. Viihdyn kulttuurimaisemissa ja tieto, että niiden maaperään on kätketty esihistorian viestejä, tuo merkityssisältöjä maisemakokemukseen.

Taannoin Suomen Luonto -lehti teetti Taloustutkimuksella kyselyn Suomen kauneimmista maisemista. Kysely tehtiin runsaalle 1000 ihmiselle näyttämällä maisematutkija Tapio Heikkilän otoksia eri puolilta Suomea. Kuvastossa olivat edustettuina etenkin ns. kansallismaisemat, jotka Ympäristöministeriön maisematyöryhmä nimesi v. 1992 Suomen 75-vuotisjuhlavuoden merkeissä. Kaunein maisema -kyselyn voittajaksi selvisi Oulangan kansallispuiston talvinen jokinäkymä Kuusamosta ja hopeasijan nappasi ruska-asuinen Heinäveden järvireitti. Kulttuurimaisemat olivat huonommilla sijoilla ja sisämaa menestyi rannikko-Suomen paremmin.

Suomen Luonnon Kaunein maisema -kyselyn perusteella ei vielä tohdi julistaa sisämaan joki- tai järvinäkymiä merta kauniimmaksi. Otos oli kovin pieni ja perustui maisematutkijan otoksiin. Kyselyssä siis rankattiin maisemakuvat, ei maisemia. Eri kuvakulmat ja valaistusolot vaikuttavat suuresti kuvankatsojan vaikutelmiin.

Monille, ehkä kosmopoliitteja juurettomia maailmankansalaisia lukuunottamatta, koti- tai synnyinmaisema on se rakkain, "kaunein" maisema. Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Vaikka sopivan makeat uudensadon mansikat ovat eittämättä herkullisia, ovat ne mustikatkin hyviä. Siis nauttikaa eri marjoista ja Suomen eri kasvoinpiirteistä!

(Oma maa mansikka, muu maa mustikka - sanonta juontuu joidenkin tulkintojen mukaan, ei niinkään siitä että mansikka olisi mustikkaa makoisampi, vaan että kaskikulttuurin aikoihin 1500-luvun Ruotsi-Suomessa avomailla viihtyvän (aho)mansikan esiintyminen osoitti raivatun maan kuuluvan jollekulle, kun taas erämetsien mustikka ilmaisi maan olevan yhteistä, vapaata erämaata).

Raha ei tuo onnea - hyvinvoinnin uudet mittarit

Nyt se on sitten tilastotieteilijöidenkin kehittämien uusien hyvinvoinnin mittareidenkin avulla todistettu: raha ei tuo onnea! (HS 26.7.09, "Bruttokansantuote on sokea"). "Aito kehityksen indikaattori" - GPI - ei ole 1990-luvun jälkeen noussut Suomessa eikä Yhdysvalloissa, vaikka hyvinvoinnin yleismittarina käytetty BKT on kasvanut. Aiemminkin samaan päätelmään on päädytty muilla onnellisuusmittareilla.

Vaikka talouskasvu ei tietyn rajan ylitettyään näytä lisäävän hyvinvointia tai henkilökohtaisella tasolla koettu onnea, sen nimiin vannotaan edelleen politiikassa. Usko talouskasvun kaikkivoipaisuuten on saavuttanut dogmin, todistamatta päteväksi uskotun opinkappaleen, aseman.

Jos politiikka on kollektiivista pyrkimystä hyvään elämään (Aristoteles), mille mittareille politiikka pitäisi rakentaa? Genuine Progress Indicator, GPI, on pyrkimystä arvottaa hyvinvointiin mukaan tulonjaon tasaisuus ja ympäristölle koituvat haitat. Millaisen suunnan GPI antaisi politiikalle nykyisen BKT:n sijaan, kysytään yllämainitussa HS:n artikkelissa.

Mitä on hyvä elämä, jota politiikan tulisi edistää? Itselleni se on jonkinasteisesti tarvetyydytettyä (Maslow´n tarvehierarkia: fyysiset, suojaan, turvaan, arvostukseen, rakkauteen ja itsenä toteuttamiseen liittyvät tarpeet) ja perimmäisten elämänarvojen suuntaista elämää. Mikä mittari ottaa syleilyynsä kaikki nuo onnellisuuden ulottuvuudet?

Aurajoki – elävä kansallismaisema

Aurajoki – 70 km savisameaa vettä peltojen keskellä Varsinais-Suomessa metsäisten selänteiden reunustamassa, vahvasti viljellyssä jokilaaksossa. Joki ei ole vesimäärältään kaksinen, mutta historialliselta merkitykseltään huomattava - kansallismaisema. Joki on: maan ja hengen viljelyä, maahan kätkettyjä esihistorian viestejä, melontaa, kalastusta, kohtaamispaikka, tapahtuma-areena, ravinnekuormitusta, kulttuuri- ja kansallismaisema, peltoja, lehtoja, katajaketoja, työtä ja viihdettä, elämisen jälkiä, ihmisen ja luonnon vuoropuhelua.

Oman Aurajoki-suhteeni ajallisena mittatikkuna toimii oheinen kuva, jossa nykyisin 19-vuotias tyttäreni –siis jo nuori nainen! - on asettunut Aurajokilaakson ikoniksi muodostuneen Liedon Vanhalinnan linnavuoren laelle. Aurajoki-suhteeni ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä. Itä-Suomen kirkkaiden vesien ääreltä Turkuun tultuani vähän hymähtelin turkulaisten kohkaamiselle maitokahvin värisestä joestaan, jossa kuulemma esiintyi myös lohikaloja. Suhteeni on kehittynyt epäilystä tiedon karttumisen ja henkilökohtaisen kokemisen ja tekemisen kautta vaiheeseen, jossa ehkäpä hivenen romantiikkaakin on astunut mukaan.

Olen oppinut ja opettanut myös muille, että sameus on joelle luontaista – saviset maat reunustavat jokea ja kirkkaaksi sitä ei saa ilman ankaraa kemiallista käsittelyä. Sameus ei tunnu haittaavan lohikaloja, joita todellakin on Aurajoessa aina kalastettavaksi asti. Lohikalakantojen elvyttämiseksi Halistenkoskeen on rakennettu kalatie ja jokeen istutetaan vuosittain lohen ja taimenen poikasia. Työ kalakantojen eteen on tuottanut tulosta: jokeen nousee satamäärin taimenia ja kymmeniä lohia kudulle. Jokea voidaan syystäkin kehua lohi- ja taimenjoeksi, sillä pienessä mitassa yläjuoksulla on havaittu myös luontaista lisääntymistä.

Jos eivät kalat vieroksu jokea, eivät myöskään ihmiset. Joen äärelle etsiydytään viihtymään ja virkistymään tapahtumien, oleilun, kalastuksen, melonnan, patikoinnin merkeissä. Joki on virkistysväylä, kohtaamispaikka ja keskeinen osa jokialueen kuntien identiteettiä.

Aurajoki on kulttuurimaisema, joka elää ja hengittää siellä asuvien ihmisten tekemisten tahdissa. Kansallismaisema-statuksesta, jolla ei ole hallinnollista merkitystä, huolimatta aina jokilaakson maisema-arvo ei näy käytännön tasolla: hakkuut liito-oravienkin arvostamassa jokivarsilehdossa ja tuulipuistosuunnitelmat maiseman solmukohtaan kertovat että Aurajokilaakson turvaksi tarvittaisiin jotain vahvempaa, eri osapuolten kesken yhdessä mietittyä suunnitelmaa ja sopimusta, joka velvoittaisi huomioimaan maisema-arvot kaikessa maankäytössä. Tällainen voisi olla luonnonsuojelulain mukainen maisema-alue.

Maisema-alueen perustamista ei pidä ymmärtää maiseman museoimiseksi, kuten eräät maanomistajat sen tieten tahtoen haluavat käsittää, vaan se kunnioittaa kulttuurimaisema-alueilla maisemaa ylläpitävän maanviljelyn toimintaedellytyksiä – kuinka muuten voisi ollakaan! Toistaiseksi on - luultavasti maanomistajien epäluulosta pitkälti johtuen – perustettu luonnonsuojelulain nojalla vain yksi valtakunnallisesti arvokas maisema-alue ja pari maakunnallista.

Kriteerit luonnonsuojelulain mukaiselle valtakunnallisesti arvokkaalle maisema-alueelle täyttyvät kirkkaasti Aurajokilaaksossa maisema-arvojen puolesta, kunhan vaan asian taakse saataisiin maanomistajat asiaa heille kirkastamalla ja yhdessä maisema-alueen perustamiseksi tarvittavaa hoitosuunnitelmaa työstäen, sekä ryhdyttäisiin asiaa pontevasti ajamaan, tavoitteena historian aarreaitan, Aurajokilaakson, maisema-arvojen säilyminen.

Lisää Aurajoesta:
http://www.aurajoki.net/
Edustava kuva- ja tietokirja Aurajoesta:
http://aurajokilaakso.turkuamk.fi/
Kulttuurimaisemien suojelusta ja –hoidosta:
http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=2681&lan=fi
Heikkilä, Tapio: Suomalainen kulttuurimaisema. Helsinki: Tammi, 2000. ISBN 951-31-1895-9. Heikkilä, Tapio, Risto Timonen: Suomalainen kansallismaisema. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18428-8.

Tollo viinien maailmassa

Olen viinien, sekä valkoisten, että punaisten, ystävä. Se, että kirjoitan jo toisen blogin viinistä, ei pidä antaa väärää mielikuvaa ja aiheuttaa huolestumista viininkulutuksestani. Viininkulutukseni on maltillista, noin pullo viikossa.

Mikään viini-entusiasti en kuitenkaan ole, sillä viininvalinnassa olen varsinainen Tollo (sekin on viini, useimpien mielestä täysin kelvoton sellainen, mutta johon haksahdin joskus hassun nimen perusteella).

Viinivalintani pohjaa usein perusspeksien (punaisissa marjaisa, keskitäyteläinen, valkoissa kuiva, ei-hedelmäinen) jälkeen niinkin pinnallisiin kriteereihin kuin etiketti ja nimi (tuon Tollon lisäksi olen maistanut myös Neroa, tummantäyteläistä italialaista, joka on saanut kyllä Tolloa parempia arvioita). Siispä eilen tarttui mukaan Milestone-valkkari. Pieni selitys: kamppailen parhaillaan EU-projektihakemuksen kanssa ja siinä suurinta tuskaa aiheuttavat aikajaksot, Milestones, joihin koko projekti pitää jaksottaa ja budjetoida. Sinänsä varsin kohtuullinen vaatimus suunnitella tekemiset ajan suhteen, mutta monivuotisen laajan hankkeen ennustaminen vuosia eteenpäin on haastavaa, ellei peräti mahdotonta.

Vaikka olen varsinainen Tollo viinien maailmassa, tiedostan että syvempi perehtyminen avaisi uusia maailmoja. Olen kuullut kuvailtavan kuinka tietty viini-ruoka -yhdistelmä maistuu taivaalliselta ja että kaikki loksahtaa kohdalleen, enkä epäile sitä yhtään, sillä olen todennut että verinen häränpihvi tarvitsee seurakseen kohtuutujakanmakuisen, täyteläisten viinin ja eikä joidenkin juustojen herkää vivahdetta pidä peitota liian ärhäkällä viinillä.

Tällä kuvatulla summamutikka-etiketti-nimi -metodilla on kaikesta huolimatta kuitenkin osunut joitakin hyviä eteen ja noista on sitten muodostunut vakkareita, kuten La Ronciere Reserva Merlot, jo aiemmin mainittu reilun kaupan Ukulunga ja valkkareissa Lugana.

Viinikursseja odotellessa...

Elämisen sietämätön kiire

Kuusitiainen takoo kevätlaulua aamupäivän metsäkierroksella. Metsässä mieli rauhoittuu, luonnossa liikkuminen on monille, myös minulle, lähes sakraali kokemus, rauhoittumisen paikka. Kuusitiainen tosin voisi esittää eriävän mielipiteensä metsän rauhaisuudesta. Sen kun on käytettävä valoisat tunnit tehokkaasti ravinnonhaussa. Ja kesällä se vasta kiirettä pitääkin, kun nälkäänsä ruikuttavat poikaset edellyttävät tauotonta ravinnonetsintää. Stressiä kasvattaa myös alituinen varuillaolo petojen vaaniessa.

Kiire ihmisten elämässä on vahvasti läsnä tässä ajassa. Kaikkien kuuluu olla kiireisiä, jos ei ole kiire, on jotenkin epäilyttävä nahjus. Mikä ajaa meitä kiireeseen? Epäilemättä osa kiireestä on todellista, modernin, globaalin ja monimutkaistuvan maailman kasvavien työelämävaatimusten sanelemaa, mutta osa voi olla itse rakennettua. Minulla on siitä oma (?) teoria: ihmistä liikuttaa perimmältään elämässä merkitysjano ja rakkaudenkaipuu. Näihin liittyen ihminen hakee lämmintä syliä, hyväksyntää ja arvostusta. Kiireellä hän rakentaa illuusion merkityksellisyydestä ja arvostuksesta. Kun on kiire minua tarvitaan, olen arvokas.

Kiireellä on paitsi kansanterveydellisiä, myös työn laatuun ja vaikuttavuuteen ulottuvia vaikutuksia. Pieni stressinpoikanen voi nostaa suoritustasoa, mutta jatkuva kiireessä touhottaminen harvoin johtaa huipputuloksiin. Oli jokseenkin huolestuttavaa lukea kiireellisen ja puutteellisen valmistelutyön vaikutuksista lainsäädäntötyöhön (HS 13.2.09). Ministeriöiden asiantuntijavirkamiesten kiireiden takia lakien valmistelutyötä on sälytetty myös toimistotyöntekijöille, lakiesityksiä tulee käsittelyyn puutteellisesti perusteltuina ja että pahimmillaan on edellisviikolla vahvistettua lakia jouduttu korjaamaan virheiden takia jo seuraavalla viikolla.

Pitäisikö orientaatiota muuttaa työsuoritteista tuloksiin ja vaikuttavuuteen. Pitäisikö tuottavuusohjelmat vaihtaa vaikuttavuusohjelmiin.

Psykologi Tommi Hellsten peräänkuuluttaa kirjassaan Uhanalainen ihminen rakkauden vastarintaliikettä vastavoimana nykyajan kyynisyydelle, kovuudelle, taloudellista kasvua ihannoivalle, yksilökeskeiselle ajattelumallille. Myös kiireistä elämäntapaa kyseenalaistavia erilaisia Slow-liikkeitä on noussut: Slow Food, Cittaslow, Slow Travel jne. Lisää Slow-liikkeestä http://www.slowplanet.com/ ja http://www.slowmovement.com/.

Perustakaamme kiireettömyyden vastarintaliike, missä keskiöön nostetaan ihmisten hyvinvointi, luovuus ja yhdessä tekemisen ilo, joista seuraa myös laatua, tuloksia ja vaikuttavuutta!

Reilua viiniä

Siemailen Etelä-Afrikan lounaiskulmasta peräisin olevaa Ukulunga-viiniä. Suussa viipyilee karhunvatukkainen, marjaisen mehevä maku. Sen sijaan en löydä tuotekuvauksen lupaamaa suklaista vivahdetta. Yhdyn http://pieniviiniblogi.blogspot.com/2008/10/ukulunga-shiraz-2007.html arvioon: mainio viinituttavuus yksin tai kaksin nautittuna, edukas ja vieläpä Reilun kaupan tuote!

Reilun kaupan tuotemerkki (http://www.reilukauppa.fi/) antaa lupauksen ympäristöystävällisyydestä ja oikeudenmukaisesta korvauksesta kehitysmaiden viljelijöille.

Sädekehä pääni yläpuolella sen kuin vaan suurenee, kun totean, että ostin vastikään uuden päiväkirjan (niin sellaisen perinteisen paperisen!), jonka paperi on FSC-sertifioitua. FSC on voittoa tavoittelematon, kestävää metsänhoitoa edistävä järjestö. FSC-metsien hoito perustuu hoito- ja käyttösuunnitelmiin, joissa on huomioitu luonnon monimuotoisuus, maisemanhoito ja alkuperäiskansojen oikeudenmukainen kohtelu.

Ympäristömerkit ovat suuntaviittoja ympäristötietoiselle kuluttajalle. Kuluttajilla on valta muuttaa kehityksen suuntaa. "Maailma muuttuu ostos kerrallaan" (http://www.reilukauppa.fi/).