Tieteen ristiretki

Harmistuksen hiki puski pintaa kun katselin taannoin "Uskonnottomat" dokumenttia  (http://areena.yle.fi/tv/2159743) biologi Richard Dawkinsin ja fyysikko Lawrence Kraussin keskustelukiertueesta, joka näyttäytyi ainakin dokumentin valossa eräänlaiselta tieteen ristiretkeltä uskontoja vastaan.

Dokumentissa tieteilijät esitettiin tiede-nimisen herätysliikkeen saarnaajina, jotka julistivat tieteen totuutta uskontoja vastaan. Siitä puuttui dialogi eri maailmankatsomuksia edustavien välillä, aito pyrkimys vuoropuheluun ja laajempaan ymmärrykseen. Keskustelussa liikuttiin trivia-tasolla uskontojen ja tieteen välisiä suhteita käsitellessä. Sen keskustelun ytimessä EI ole kysymys evoluutiosta tai tiede-apparaatin tuottaman tiedon oikeellisuudesta. Näitä eivät tuntemani kristinuskon edustajat kyseenalaista, vaikka tietysti toisenlaisiakin kantoja esiintyy. 

Ylipäätään uskonnoista puhuminen yhtenä blokkina on väärin. Ne ovat inhimillisten kokemusten ja historiallisten kehityskulkujen myötä kehittyneitä, ja niiden piirissä esiintyy erilaisia tulkintoja ja painotuksia. Silti monissa niistä on samansisältöinen kova ydin. Ja siinä ytimessä ei puhuta evoluutiosta.

Mutta on tieteellinen tietokin on "inhimillistä": se on aistikokoneiston ja inhimillisen ymmärryksen läpi suodattunutta, ja senkin piirissä esiintyy erilaisia kantoja ja kulttuureja. 

Tieteen ja uskonnon välistä suhdetta käsiteltäessä pitäisi keskustella eri tiedon tuottamisen tavoista ja niiden oikeutuksesta, tieteellisen tiedon rajoista, moraalista, tarkoituksesta, ihmisen pyrkimyksistä elämässä, eri ihmistoiminnan muotojen kyvystä parantaa elämää ja sen edellytyksiä.

Vastakkainasettelua ruokkivien keskusteluohjelmien sijaan tarvittaisiin todellista dialogia, joka tähtää ymmärryksen lisäämiseen. Tämänhenkistä keskustelua esiintyy Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalan ja tähtitieteen professori Esko Valtaojan mainioissa keskustelukirjoissa "Nurkkaan ajettu Jumala" sekä "Tiedän uskovani, uskon tietäväni".

*Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala. Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta: Kirjapaja.

*Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Keskustelukirjeitä. Minerva.

(Työ)elämän happotesti

"Tee sitä mitä rakastat ja rakasta sitä mitä teet".

Julkisessa keskustelussa on pitkin viime vuotta puhuttu henkisestä kestävyysvajeesta, kielteisyyden ilmapiiristä ja rohkaisun puutteesta, mitkä estävät meitä kukoistamasta ja saavuttamasta sitä mitä parhaimmillaan voisimme (työ)elämässä saada aikaan.

Ratkaisu on merkityksen ja inhohimon löytäminen. "Kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet". Tarpeet. Siis että työllä on tarve, merkitys. Vain tunne merkityksestä synnyttää valtavaan tiedon ja puuhakkuuden kohinaan jonkin tolkun. Tämä näyttäisi korostuvan nuoremman ikäpolven ajattelussa, jossa työ ei ole itseisarvo vaan osa itsensä toteuttamista.

Eikö kaiken inhimillisen toimeliaisuuden perimmäinen tavoite ole paremman elämän rakentaminen itselle ja muille - ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävästi. 

Työn happotesti on siis kysyä aina silloin tällöin "miten se mitä teen parantaa maailmaa"?

Läsnäoloa vuonna 2013

Omassa uudenvuodenpuheenvuorossani komppaan Tasavallan Presidenttiä ja pääministeriä. Hyvinvointiyhteiskunnan tärkein käyttövoima ei ole veroeuro, vaan lähimmäisistä välittäminen. Välittämisen kulttuurin vahvistamisesta puhuivat sekä presidentti että pääministeri vuoden vaihtuessa. Tätä sivuten myös Hesarissa toimittaja Virpi Salmi rohkaisee  nostamaan katseensa omasta navastaan ja katselemaan ympärilleen, mikä on teoriassa helpompi tie paremmaksi ihmiseksi kuin uudenvuodenlupauksissa usein esillenouseva laihduttaminen.

Jotta voisi välittää muista pitää välittää myös itsestään. Olla läsnä - itselle ja muille. Ponnistella oman polkunsa etsimiseksi ja oman tarinansa kirjoittamiseksi. Se taas vaatii elämänrohkeutta ottaa vastuu omasta elämästään, elää todeksi unelmiaan, olla rohkeasti se mitä on, elää arvojensa suuntaista elämää. Tuon kanssa kamppailee jatkuvasti, kun elämänpelko saa vallan. Tämän lupauksen voisin antaa: yritän rohkeamman elää todeksi arvojani ja unelmiani, tarttua hetkeen ja päivään, ja kohdata ihmisen.

Itsekäs ihminen?

Ihminen ajaa vain omaa etuaan, väittää Björn Wahlroos Hesarin haastattelussa (12.2.2012). Rahavallan henkilöitymä Wahlroos pelkistää ja kärjistää syrjäytymisen ja taloudellisen eriarvoisuuden valintakysymykseksi sekä tarjoaa syrjäytymisen ratkaisuun parempia taloudellisia kannustimia.

Wahlroosin ihmiskäsitys puistattaa, ja on saanut aikaan vilkasta keskustelua. Vaikka itsekkyys tuntuu välillä hallitsevalta piirteeltä ihmisessä, ei siitä mitä on pitäisi päätellä sitä mitä pitäisi olla. Itse uskon ihmisyyteen ja sen ytimessä olevaan toisia ajattelevaan, kunnioittavaan ja rakastavaan ihmiseen.

Kevytsitoutumista

Facebook, "naamis", on kaverikirja ja keskustelufoorumi. Se on mukava kaveripiirin yhteydenpitotapa, ja jopa keino välittää. Monet yhteisötkin pyrkivät sinne, kun sosiaalista mediaa ei voi ohittaa ja kaikkien "kuuluu" olla siellä. Oma kokemukseni on, että vakavampaa keskustelua yhteisöjen fanisivuilla käydään kovin vähän, vaikka siihen sosiaalisen median suosion perusteella tarjoutuisi hyvät mahdollisuudet. 


On helppo "likettää" fanisivua sosiaalisessa mediassa, mutta todellinen osallistuminen mielipiteitään esilletuomalla tai teoilla vaatiikin sitten enemmän. Sivujen fanittaminen on rinnasteinen kevytsuhteille  parisuhteissa: hengaillaan ja pidetään hauskaa vailla syvemmän sitoutumisen taakkaa. Eikä siinä mitään tuomittavaa, mutta ilmiönä vain herättää kysymyksiä.


Samantapaisia ilmiöitä liikkuu työelämässäkin. Työ on entistä sirpalemaisempaa. Ei ole aikaa paneutua asioihin ja sitoutua.


Mistä sitoutuminen syntyy? Sitoutuminen syntyy siitä että  asia koetaan henkilökohtaisesti tärkeäksi. Että on syy ja tarkoitus.


Esimiehillä on keskeinen rooli sitoutumista ruokkivan työilmapiirin luomisessa, siinä että työn tarkoitus kirkastuu kaikille. 

Ihminen ihmiselle peili

Homo homini speculum. Ihminen ihmiselle peili. En ole varma latinan "Homo homini lupus" mukailemasta käännöksestä. Latinistit oikokoot kielioppivirheet.

Ihminen tarvitsee toista ihmistä, kasvussaan kohti suurempaa ihmisyyttä ja osoittaakseen hänelle arvostusta ja rakkautta sekä saadakseen myös itse tätä kaikkea. Ihmisten kohtaamisessa lihallistuu elämän mieli ja tarkoitus. Kun peilataan omia muiden ajatuksiin, saadaan ravinteita omaan ihmisenä kasvamiseen.

Siksi minun on aina ollut vaikea mieltää kaikkein pisimmälle eristäyneitä luostareita muussa kuin satunnaisessa retriittimerkityksessä, hiljentymisen ja ajoittaisen mieltä virvoittavan ja ajatuksia selkeyttävän vetäytymisen paikkana. Elämä ei ole penkkiurheilua, se on hereilläoloa ja aktiivista osallistumista, ihmisten välistä vuorovaikutusta.

Lukeminen kannattaa aina. Peilinä kasvuprosessissa voi toimia kirjallisuus, joka on laajasti tulkittuna pyrkimystä ymmärtää elämää.  Tai muut taiteenlajit, jotka lykkäävät liikkeelle luovia voimia vastaanottajassakin.

SIIS: Peilaillaan toisiamme ja ollaan ihmisiksi!

Kiltteyden megatrendi?

Lykkäsin ennätyslumitalvessa tienpenkassa sutivan auton liikkeelle. Tuli hyvä mieli. Eikä tässä mitään erityistä, useimmat ohikulkijat tekisivät samoin. Entä tekisinkö anonyymin hyvän teon, sellaisen, jossa teon kohde ei saisi vihiä persoonastani?

Maailmalla, Yhdysvalloissa eritoten, leviää anonyymien hyvien tekojen, "yllätyshyvyyden", liike - Random Act of Kindness (R.A.K.). Tutkimusten mukaan hyvät teot kasvattavat kokonaisonnellisuutta, sekä teon tekijässä että yhteisössä.

On sitä hullumpiakin liikkeitä. Mutta ei tuossa mitään uutta: tuohan on universaali hyve, tehdä hyvää toisille. Tee toisille se mitä toivoisit itsellesi tehtävän. "Kiltteyskirjailija" Stefan Einhorn menee pidemmälle: tee toisille se mitä he toivoisivat itselleen tehtävän. Se vasta kysyykin todellista empatiakykyä.

Onko täysin pyyteetöntä "kiltteyttä", vai onko hyviin tekoihin pesiytynyt aina "itsekäs" motiivi oman onnellisuuden lisäämisestä tai vastavuoroisista hyvistä teoista. On monia esimerkkejä siitä miten hyvät teot tulevat kaikuna takaisin. Kirkas omakin arkihavainto on että se miten kohtelen toisia, vaikuttaa siihen miten he minua kohtelevat.

Vaikka pyrimmekin, mahdollisesti, pyytettömään hyvään, universaaliin, kaiken läpäisevään ja kaikkea syleilevään Agape-rakkauteen, ei itsekkäitä motiiveja hyvän tekemisessä pidä Einhornin mukaan hävetä. Pääasia on että kierrätämme hyvää, ja rakennamme näin maailmasta parempaa paikka elää. Teot ratkaisevat.

Kiltteys on aina ajankohtaista. Leikkikääs nyt yhdessä kiltisti. Niin toteavat vanhemmat nahisteleville lapsilleen. Samaa voisi kehottaa vaalien alla toisiaan sättiville poliitikoille. Tai työelämässä itseään korostaville ja muita väheksyville, yhteistyökyvyttömille. Hyperkilpailun aikakaudella tuntuu, että vaikka miten paljon työssä jaksamisesta puhutaan, ihmisten työpahoinvointi senkun kasvaa. Ja kuitenkin kyse on yksinkertaisista asioista: toisten huomioimisesta, kuuntelemisesta ja arvostamisesta. Tunnejohtamisen kirjassa todetaan, että johtamisen tavoitteena on positiivisen resonanssin aikaansaaminen riitasointujen sijaan. Hyvinvoiva yhteisö on samalla myös tuottava. Silloin, hyvää toisille tekevässä yhteisössä, voi syntyä luova, kipinöivä, innostunut, jopa hurmoksellinen ilmapiiri, joka myös tuottaa hyvää tulosta ja vaikuttavuutta.

Hyvän vuotta 2011!

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/02/yllatyshyvyys_kasvattaa_koko_yhteison_onnellisuutta_2371133.html

http://www.randomactsofkindness.org/

* Stefan Einhorn: Aidosti kiltti. Otava.

* Mikael Saarinen & Pauli Aalto-Setälä: Perkele. Tunneosaamisen oppikirja esimiehille. Kirjapaja.