Itsekäs ihminen?

Ihminen ajaa vain omaa etuaan, väittää Björn Wahlroos Hesarin haastattelussa (12.2.2012). Rahavallan henkilöitymä Wahlroos pelkistää ja kärjistää syrjäytymisen ja taloudellisen eriarvoisuuden valintakysymykseksi sekä tarjoaa syrjäytymisen ratkaisuun parempia taloudellisia kannustimia.

Wahlroosin ihmiskäsitys puistattaa, ja on saanut aikaan vilkasta keskustelua. Vaikka itsekkyys tuntuu välillä hallitsevalta piirteeltä ihmisessä, ei siitä mitä on pitäisi päätellä sitä mitä pitäisi olla. Itse uskon ihmisyyteen ja sen ytimessä olevaan toisia ajattelevaan, kunnioittavaan ja rakastavaan ihmiseen.

Kevytsitoutumista

Facebook, "naamis", on kaverikirja ja keskustelufoorumi. Se on mukava kaveripiirin yhteydenpitotapa, ja jopa keino välittää. Monet yhteisötkin pyrkivät sinne, kun sosiaalista mediaa ei voi ohittaa ja kaikkien "kuuluu" olla siellä. Oma kokemukseni on, että vakavampaa keskustelua yhteisöjen fanisivuilla käydään kovin vähän, vaikka siihen sosiaalisen median suosion perusteella tarjoutuisi hyvät mahdollisuudet. 


On helppo "likettää" fanisivua sosiaalisessa mediassa, mutta todellinen osallistuminen mielipiteitään esilletuomalla tai teoilla vaatiikin sitten enemmän. Sivujen fanittaminen on rinnasteinen kevytsuhteille  parisuhteissa: hengaillaan ja pidetään hauskaa vailla syvemmän sitoutumisen taakkaa. Eikä siinä mitään tuomittavaa, mutta ilmiönä vain herättää kysymyksiä.


Samantapaisia ilmiöitä liikkuu työelämässäkin. Työ on entistä sirpalemaisempaa. Ei ole aikaa paneutua asioihin ja sitoutua.


Mistä sitoutuminen syntyy? Sitoutuminen syntyy siitä että  asia koetaan henkilökohtaisesti tärkeäksi. Että on syy ja tarkoitus.


Esimiehillä on keskeinen rooli sitoutumista ruokkivan työilmapiirin luomisessa, siinä että työn tarkoitus kirkastuu kaikille. 

Ihminen ihmiselle peili

Homo homini speculum. Ihminen ihmiselle peili. En ole varma latinan "Homo homini lupus" mukailemasta käännöksestä. Latinistit oikokoot kielioppivirheet.

Ihminen tarvitsee toista ihmistä, kasvussaan kohti suurempaa ihmisyyttä ja osoittaakseen hänelle arvostusta ja rakkautta sekä saadakseen myös itse tätä kaikkea. Ihmisten kohtaamisessa lihallistuu elämän mieli ja tarkoitus. Kun peilataan omia muiden ajatuksiin, saadaan ravinteita omaan ihmisenä kasvamiseen.

Siksi minun on aina ollut vaikea mieltää kaikkein pisimmälle eristäyneitä luostareita muussa kuin satunnaisessa retriittimerkityksessä, hiljentymisen ja ajoittaisen mieltä virvoittavan ja ajatuksia selkeyttävän vetäytymisen paikkana. Elämä ei ole penkkiurheilua, se on hereilläoloa ja aktiivista osallistumista, ihmisten välistä vuorovaikutusta.

Lukeminen kannattaa aina. Peilinä kasvuprosessissa voi toimia kirjallisuus, joka on laajasti tulkittuna pyrkimystä ymmärtää elämää.  Tai muut taiteenlajit, jotka lykkäävät liikkeelle luovia voimia vastaanottajassakin.

SIIS: Peilaillaan toisiamme ja ollaan ihmisiksi!

Kiltteyden megatrendi?

Lykkäsin ennätyslumitalvessa tienpenkassa sutivan auton liikkeelle. Tuli hyvä mieli. Eikä tässä mitään erityistä, useimmat ohikulkijat tekisivät samoin. Entä tekisinkö anonyymin hyvän teon, sellaisen, jossa teon kohde ei saisi vihiä persoonastani?

Maailmalla, Yhdysvalloissa eritoten, leviää anonyymien hyvien tekojen, "yllätyshyvyyden", liike - Random Act of Kindness (R.A.K.). Tutkimusten mukaan hyvät teot kasvattavat kokonaisonnellisuutta, sekä teon tekijässä että yhteisössä.

On sitä hullumpiakin liikkeitä. Mutta ei tuossa mitään uutta: tuohan on universaali hyve, tehdä hyvää toisille. Tee toisille se mitä toivoisit itsellesi tehtävän. "Kiltteyskirjailija" Stefan Einhorn menee pidemmälle: tee toisille se mitä he toivoisivat itselleen tehtävän. Se vasta kysyykin todellista empatiakykyä.

Onko täysin pyyteetöntä "kiltteyttä", vai onko hyviin tekoihin pesiytynyt aina "itsekäs" motiivi oman onnellisuuden lisäämisestä tai vastavuoroisista hyvistä teoista. On monia esimerkkejä siitä miten hyvät teot tulevat kaikuna takaisin. Kirkas omakin arkihavainto on että se miten kohtelen toisia, vaikuttaa siihen miten he minua kohtelevat.

Vaikka pyrimmekin, mahdollisesti, pyytettömään hyvään, universaaliin, kaiken läpäisevään ja kaikkea syleilevään Agape-rakkauteen, ei itsekkäitä motiiveja hyvän tekemisessä pidä Einhornin mukaan hävetä. Pääasia on että kierrätämme hyvää, ja rakennamme näin maailmasta parempaa paikka elää. Teot ratkaisevat.

Kiltteys on aina ajankohtaista. Leikkikääs nyt yhdessä kiltisti. Niin toteavat vanhemmat nahisteleville lapsilleen. Samaa voisi kehottaa vaalien alla toisiaan sättiville poliitikoille. Tai työelämässä itseään korostaville ja muita väheksyville, yhteistyökyvyttömille. Hyperkilpailun aikakaudella tuntuu, että vaikka miten paljon työssä jaksamisesta puhutaan, ihmisten työpahoinvointi senkun kasvaa. Ja kuitenkin kyse on yksinkertaisista asioista: toisten huomioimisesta, kuuntelemisesta ja arvostamisesta. Tunnejohtamisen kirjassa todetaan, että johtamisen tavoitteena on positiivisen resonanssin aikaansaaminen riitasointujen sijaan. Hyvinvoiva yhteisö on samalla myös tuottava. Silloin, hyvää toisille tekevässä yhteisössä, voi syntyä luova, kipinöivä, innostunut, jopa hurmoksellinen ilmapiiri, joka myös tuottaa hyvää tulosta ja vaikuttavuutta.

Hyvän vuotta 2011!

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/02/yllatyshyvyys_kasvattaa_koko_yhteison_onnellisuutta_2371133.html

http://www.randomactsofkindness.org/

* Stefan Einhorn: Aidosti kiltti. Otava.

* Mikael Saarinen & Pauli Aalto-Setälä: Perkele. Tunneosaamisen oppikirja esimiehille. Kirjapaja.

Musiikki - terveellistä huumetta

Ipodissa jylisee Mahler. Mahtavaa, mahtipontistakin musiikkia, jonka äärellä en nyt tällä kertaa aivan ekstaattista olotilaa saavuta.

Poden silloin tällöin Stendhalin syndroomaa. Oireina liikutuksen ja poissaolemisen tuntemukset, kyynelkanavien eritys sekä vilunväristykset. Joillekin tauti aiheuttaa järisyttävämpiäkin fyysisiä oireta, kuten huimausta. Ei huolta, se on ohimenevää!

Sain tänään Turun taidemuseon yleisöluennolla termin taudille, jota monet taiteen ihmemaailmaan tiensä löytäneet potevat. Nimensä taudille, jota ei löydy lääkärikirjojen virallisista taudinkuvauksista, antoi 1800-luvulla elänyt ranskalainen kirjailija Stendhal. Stendhal koki ylenpalttista liikutusta Firenzen Santa Crocen freskoja katsellessaan. Taide-elämys oli niin vahva, että Stendhalia huimasi.

Haltioitumisen tila voi olla seurauksena kaikista taidemuodoista ja kauneuden kokemuksista, mutta itselleni musiikki on suorin tie tunteiden valtatielle.

Monesti kyllä mykistävän kauniin musiikin äärellä kokee liikuttumista, jopa kyyneliin saakka, ja jotain jonka äärellä kieli on voimaton. Wittgensteinia uhmaten puhun siitä mistä ei voi puhua, ja yritän kielellä tavoittaa jotain musiikin kokemisesta.

Musiikki saa tutkitusti aikaa dopamiinimyrskyn kuten monet huumeet, seksi ja hyvä ruoka. Dopamiini on aivojen "mielihyvähormoni" ja sen taso maksimoituu "kylmien väreiden" hetkellä.

Musiikki tuottaa mielihyvää, kiihdyttää, rauhoittaa, terapoi, ylevöittää, yhdistää sosiaalisesti, kaivaa esiin ihmisen aitoja, luovia voimia, päästää elämän- ja kuolemanpelkoisen ihmisen häkistä johonkin vapaampaan, luovempaan, kauniimpaan maailmaan, maailmaan, jossa hehkuu luova ydin ja Jumalallinen kipinä.

Musiikki, dopamiini ja mielihyvän tunne. Tiede raottaa ovea kysymykseen miten. Mutta miksi ääniaaltojen värähtely, rytmin, melodian ja harmonian joka teokselle yksilöllinen ja ainutkertainen yhdistelmä saa aikaan ihmisessä jopa Stendhalin syndrooman kaltaisia voimakkaita tuntemuksia, on mysteeri.

Elämä sinänsä on yksi suuri taideteos. Siinäkin toivottavasti kokee välillä haltioitumista, sen suuren tehtävän äärellä, mitä on olla ihminen.

Nautintoja - pieniä ja suuria - musiikin äärellä!

Menestyksen mittarit

Lähestymme itsenäisen Suomen vuotuista merkkipäivää. Lukkiudun monien muiden tavoin katselemaan 6.12. Linnan juhlien pukuloistoa. Juhliin on kutsuttu valtaeliitti, tieteen ja kulttuurin edustajia, ja myös ihmisiä kansan syvistä riveistä. Menestyjiä. Ainakin joillakin mittareilla mitattuna, voisi sanoa. Yhteiskunnallisen tunnustuksen saaneita.

Paitsi Linnan juhlat, myös jokavuotinen verotietojen esittely, saa pohtimaan menestystä ja sen mittaamista. Jotenkin verotietojen kärjessä esiintyvät, vauraat ihmiset esitellään herooisessa valossa. Pieni kateuden aalto lyö itsenikin yli, kun toteaa joidenkin tienaavan monikymmenkertaisesti omiin, keskituloisiin ansioihin nähden.

Pitääkö jättää sankaritekoja ja ulkoisia monumentteja jälkeensä, ollakseen elänyt menestyksellisesti? Riittääkö arkinen elo, vailla suuria estradeja? Monumentit rapistuvat, ihmisen kädenjälki haalistuu.

Menestystä mitataan suhteessa asetettuihin tavoitteisiin, näin liike-elämässä. Siis tavoitteet, päämäärä ja tarkoitus määrittävät menestyksen.

Mikä on ihmisen tavoite, päämäärä ja tarkoitus? Onni ja onnellisuus, vastaavat useimmat, vain harva tunnustaa rahan ensisijaiseksi tavoitteekseen. Onnen määrittää kukin itse. Itse määritän sen perimmäisten arvojen ja niistä johdettujen tavoitteiden suuntaiseksi elämäksi. Onneen kuuluu myös onnettomuutta, sitä että elämän räsymattoon ilmestyy välillä tummiakin kuteita. Vastoinkäymisten, jopa kriisien, kautta joku asia osuu ymmärryksen valokeilaan ja on alku jollekin uudelle. Onni on matka, kasvun, kehittymisen, kysymisen ja ymmärryksen tiellä.

Menestys on yksilökohtainen määrittely sille, miten hyvin on onnistunut onnessaan. Jos yrittää sanoa jotain yleispätevämpää lähtien siitä, mitä tavoitteista ja tarkoituksesta ehkä moni yrittää muotoilla: elämässä menestyminen / elämän tavoite on sitä, miten kykenee edistämään ”hyvää elämää” itselleen ja muille. Siihen kuuluvat vastuullisuus itseä, muita ja ympäristöä kohtaan, toisen huomioiminen ja kunnioittaminen, elämän kunnioittaminen ylipäätään.

Talouselämässä menestys syntyy kilpailun kautta. Jos jossakin pitäisi kilpailla, niin sitten toinen toistemme kunnioittamisessa. Siinä kilpailuyhteiskunnassa hyvä elämän voitot maksimoituisivat. Todellinen menestys, yksilö- ja yhteiskuntatasolla, mitataan rakkauden ja välittämisen kasvulukuina.

Vastakkainasettelun aika on ohi

Otsikko on vaaliyhteytensä takia kulunut ja kokenut inflaation. Silti sen ydinsanoma on aina ajankohtainen viesti vuoropuhelun tärkeydestä.

Tähän minut herätti mainio, toisten, ehkäpä näennäisesti jopa vastakkaisten näkökantojen aitoon ymmärtämiseen pyrkivä keskustelukirja "Tiedän uskovani, uskon tietäväni". Siinä "kirkonmies", emerituspiispa ja agnostikko-tähtitieteilijä keskustelevat sivistyneesti ja toisiaan kunnioittaen uskon ja tiedon kysymyksistä. Kysymyksistä, jotka pintatasolla saattavat näyttää kovinkin yhteensovittamattomilta, mutta jotka syvemmässä tarkastelussa lähentyvät, ja paljastuvat monesti semanttisiksi.

Usko ja tieto, molemmat yhdessä, voivat muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi kanssaeläjille, niin ihmisille kuin muille "luoduille", siinä kirjan perussanoma.

Voisi helposti ryhtyä maailmanpessimistiksi, jopa maailmanlopun manaajaksi. Sairas maailma. Ajattelematon, sivistymätön, pinnallinen, välittämätön, sotiva, sortava, syrjäyttävä, härskisti luontoa kuluttava, piittaamaton, rakkaudeton, kulutususkoa tunnustava, sairas ihmiskunta. Väkivaltaa kaikkialla, fyysistä ja henkistä. Valtioiden hiekkalaatikkoleikkiä resursseista. Ilkeitä sanoja singottuna toisia vasten työpaikoilla ja arjessa. Oikeassa olemisen tarvetta ja tarvetta nujertaa toinen.

Mutta sitten - aina välillä, itse asiassa usein, toivon hiillos saa uuden hehkun. On välittämistä, ystävällisyyttä, ymmärrystä, rauhanliikkeitä, ympäristöliikkeitä, diakoniaa, auttavaa puhelinta, kehitysmaa-apua, ymmärtäviä olkapäitä, rakkauden peittoa, johon kääriytyä, kirkkosalin hiljaisuutta, luonnon rauhaa, musiikin mykistävää kauneutta, toivoa.

Toivon hiillosta puhallettiin liekkiin taannoin näkyvästi ja viihdyttävästi Nenäpäivä-keräyksellä ja siihen liittyvällä TV-showlla. Riemullista yhdessä hyvän tekemisen tunnelmaa ja repäiseviä esityksiä, kehitysmaiden lasten auttamiseksi.

Vastakkainasettelun aika on ohi. On toisten kuuntelemisen ja välittämisen aika.