Julkisessa keskustelussa on pitkin viime vuotta puhuttu henkisestä kestävyysvajeesta, kielteisyyden ilmapiiristä ja rohkaisun puutteesta, mitkä estävät meitä kukoistamasta ja saavuttamasta sitä mitä parhaimmillaan voisimme (työ)elämässä saada aikaan.
Ratkaisu on merkityksen ja inhohimon löytäminen. "Kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet". Tarpeet. Siis että työllä on tarve, merkitys. Vain tunne merkityksestä synnyttää valtavaan tiedon ja puuhakkuuden kohinaan jonkin tolkun. Tämä näyttäisi korostuvan nuoremman ikäpolven ajattelussa, jossa työ ei ole itseisarvo vaan osa itsensä toteuttamista.
Eikö kaiken inhimillisen toimeliaisuuden perimmäinen tavoite ole paremman elämän rakentaminen itselle ja muille - ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävästi.
Työn happotesti on siis kysyä aina silloin tällöin "miten se mitä teen parantaa maailmaa"?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti