Otsikko on vaaliyhteytensä takia kulunut ja kokenut inflaation. Silti sen ydinsanoma on aina ajankohtainen viesti vuoropuhelun tärkeydestä. Tähän minut herätti mainio, toisten, ehkäpä näennäisesti jopa vastakkaisten näkökantojen aitoon ymmärtämiseen pyrkivä keskustelukirja "Tiedän uskovani, uskon tietäväni". Siinä "kirkonmies", emerituspiispa ja agnostikko-tähtitieteilijä keskustelevat sivistyneesti ja toisiaan kunnioittaen uskon ja tiedon kysymyksistä. Kysymyksistä, jotka pintatasolla saattavat näyttää kovinkin yhteensovittamattomilta, mutta jotka syvemmässä tarkastelussa lähentyvät, ja paljastuvat monesti semanttisiksi.
Usko ja tieto, molemmat yhdessä, voivat muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi kanssaeläjille, niin ihmisille kuin muille "luoduille", siinä kirjan perussanoma.
Voisi helposti ryhtyä maailmanpessimistiksi, jopa maailmanlopun manaajaksi. Sairas maailma. Ajattelematon, sivistymätön, pinnallinen, välittämätön, sotiva, sortava, syrjäyttävä, härskisti luontoa kuluttava, piittaamaton, rakkaudeton, kulutususkoa tunnustava, sairas ihmiskunta. Väkivaltaa kaikkialla, fyysistä ja henkistä. Valtioiden hiekkalaatikkoleikkiä resursseista. Ilkeitä sanoja singottuna toisia vasten työpaikoilla ja arjessa. Oikeassa olemisen tarvetta ja tarvetta nujertaa toinen. Mutta sitten - aina välillä, itse asiassa usein, toivon hiillos saa uuden hehkun. On välittämistä, ystävällisyyttä, ymmärrystä, rauhanliikkeitä, ympäristöliikkeitä, diakoniaa, auttavaa puhelinta, kehitysmaa-apua, ymmärtäviä olkapäitä, rakkauden peittoa, johon kääriytyä, kirkkosalin hiljaisuutta, luonnon rauhaa, musiikin mykistävää kauneutta, toivoa. Toivon hiillosta puhallettiin liekkiin taannoin näkyvästi ja viihdyttävästi Nenäpäivä-keräyksellä ja siihen liittyvällä TV-showlla. Riemullista yhdessä hyvän tekemisen tunnelmaa ja repäiseviä esityksiä, kehitysmaiden lasten auttamiseksi. Vastakkainasettelun aika on ohi. On toisten kuuntelemisen ja välittämisen aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti